Lapsen trauma ja miten varhaiskasvatuksessa voidaan tukea

 Trauman kohtaaminen

Godmanin (2014) mukaan traumaattiset kokemukset ovat ihmisten psyykkeelle hyvin vaikeita. Ne ovat siksi vaikeita, koska ne tallentuvat ihmisen muistiin toisella lailla kuin tavalliset arkipäivän kokemukset. Jokin ulkoinen tapahtuma tai tapahtumat järkyttävät syvästi psyykettä, jolloin ihmisen sisäiset voimavarat hetkellisesti ja jopa pidempiaikaisesti musertuvat. Trauma voi olla kertaluontoinen tai se voi kestää toistuvien traumojen muodossa pitkäänkin esimerkiksi lapsuudessa, jolloin voidaan puhua kehityksellisestä traumasta.

Leonere Terr (1990) puhuu kahdesta eri traumatyypistä. Traumatyyppi 1, jossa on tilanne, johon johtaa yksittäinen, ylivoimainen tapahtuma vaikkapa kuolemantapaus, onnettomuus tai väkivaltainen teko. Traumatyypin 2 muodostavat pidemmällä aikavälillä ylivoimaiset tapahtumat kuten toistuva seksuaalinen hyväksikäyttö tai pahoinpitely, vakava sairastuminen tai sota.

Usein viimeksi mainitussa traumatyypissä tapahtuu voimakas kieltäminen ja torjuminen ja seurauksena voi ollakin vakava psyykkinen sairastuminen. Torjunta voi ilmetä niin, että lapset välttelevät tilanteita, ihmisiä, jotka muistuttavat tapahtumista. Ei haluta puhua asiasta tai toisaalta lapset tuovat jatkuvasti esim. piirustuksissa ja leikeissä esiin tapahtunutta. Voi olla myös ajatuksiin vaipumista ja taantumista ja lopulta syvää surua ja masennusta. Traumaoireita saattaa olla myös mieleen tunkeutuvat muistikuvat tapahtumista. Traumatisoituneen lapsen tunteet vaihtelevat kauhusta häpeään ja syyllisyyteen. Lapset saattavat tuntea myös vihaa ja kieltää todellisia tapahtumia. Psykosomaattiset oireet kuten unihäiriöt ovat tavallisia näillä lapsilla.

Pienet lapset eivät pysty ilmaisemaan verbaalisesti tapahtumia mutta he osoittavat ne käyttäytymisellään. Isommat lapset jo pystyvät sanoittamaankin kokemuksiaan. Leikissä trauman kokenut lapsi saattaa pakonomaisesti toistaa samaa leikkiä. Leikki saattaa olla hyvin monotonista ja julmaakin

Trauma vaikuttaa myös lapsen kehittyviin aivoihin. Lapsi jää usein traumakokemustensa kanssa yksin, jos hän ei saa apua ajoissa. Pitkäkestoinen trauma ja stressi, joko nostaa kortisolitasoja tai lamaa kortisolin tuotantoa. Stressi vaikuttaa aivojen toimintaan; isoaivokuoren puutteellinen kehitys ja limbisen järjestelmän liiallinen aktiivisuus saattavat vaikuttaa pysyvästikin aivojen kehittymiseen ja toimintaan.

Jos lapsi-hoitaja suhde on trauman alkulähde, se häiritsee kiintymyssuhteen muodostumista eli useimmiten kehittää lapselle turvattoman kiintymyssuhdemallin. Seurauksena ovat koko eliniän kestävät ongelmat ja riski altistua myös uusille traumoille. Varhaisvaiheen traumakokemukset ovat usein sanoilla tavoittamattomia. Ne ovat jääneet kehon kokemuksiin ja mahdollisesti ovat vain kehollisin menetelmin hoidettavissakin.

Kasvatus- ja opetusväen ei tarvitse olla trauman hoitajia mutta heidän on hyvä ymmärtää trauman olemusta, joka väistämättä nousee esiin traumatisoituneen lapsen kaikissa arjen tapahtumissa. Varhaiskasvatuksessa voidaan ymmärtää ja auttaa lasta hyvin paljon niin, että lapsen hyvin integroitumaton ajattelu ja toiminta voivat turvallisissa ja ymmärtävissä arjen ihmissuhteissa eheytyä. Kasvattajien on hyvä tunnistaa myös trauman piirteitä, jotta lapsi voidaan mahdollisimman nopeasti ohjata tarvittavaan hoitoon. Lasten kriisien nopea hoito ehkäisee myöhempiä mielenterveysongelmia.

Yleisesti ajatellaan, että trauman kohtaamisessa on tärkeää, että lapsi tunnistaa sen tuskan ja kivun, jota on kokenut. Jos traumaattista kokemusta ei pureta, se saattaa jäytää mielessä pitkään ja pulpahtaa esiin tilanteissa, jotka jotenkin muistuttavat siitä. Aikuiselta tarvitaan hyvin suoraa ja aktiivista lähestymistä, jotta lapsi voi tuoda kokemaansa esiin. Lapsen ei voida olettaa olevan aloitteentekijä ylivoimaisessa asiassa. Hoitamaton trauma on kuin hoitamaton haava. Jos sitä ei hoideta, se aristaa ja saattaa alkaa vuotaa uudelleen. Kun haava hoidetaan, se arpeutuu ja sitä saattaa koskea ilman, että tuntee kovaa kipua. Voidaan sanoa - sitä, mistä ei puhuta, ei voi laittaa lepoon!

Se miten voimme tukea lasta ja perhettä näissä tilanteissa on tietysti se, että varmistetaan, että perhe pääsee ajoissa avun piiriin. Voimme myös omalla toiminnallamme vaikuttaa lapsen tilanteeseen. Voimme pohtia minkälaiset asiat toimivat suojaavina tekijöinä lapselle. Kaikki lämpimät suhteet lapsen arjessa ovat ehdottoman suojaavia lapselle. Se, että lapsi voi menestyä jollakin alueella voi voimaannutta lasta. On myös tärkeä tukea lapsen kykyä pyytää apua pienimmissäkin asioissa. Lapsi voi ilmaista kokemaansa leikin, piirtämisen, tarinoiden/satujen kautta. Kun lapsi saa kosketusta omiin tunteisiin ja pelkoihinsa ympäristön pelottavuus vähenee.

Tärkeää on myös aikuisten nonverbaalinen viestintä, sillä tuska voi olla hyvin sanatonta. Lämpimät ilmeet, eleet ja äänensävy ovat näin herkissä tilanteissa äärimmäisen merkityksellisiä. Traumatisoituneet ihmiset yleensäkin aistivat paljon herkemmin sanattomia viestejä. Jotkut lapset saattavat hyötyä sylittelystä, hieronnasta ja erilaista kehollisista menetelmistä.

Aikuiselta vaaditaan rohkeutta ottaa lapsen kokemuksia vastaan. Muistan tapahtuman vuosien takaa, jolloin ampumaradalla surmattiin mm. pienten lasten vanhempia. Kiersin silloin päiväkoteja lasten psykiatrian tehtävissä ja huomasin, että joissakin päiväkodeissa lapset leikkivät ampumaradalla tapahtunutta. Aikuiset olivat hyvin hädissään ja kysyivät voivatko he sallia tällaista. Yleisesti on tärkeää, että lapset voivat leikkiä ja elää niitä tapahtumia mitä ympärillämme tapahtuu. Leikkiminen ei voi olla tuhoisampaa kuin nämä surulliset ja traagiset tapahtumat, minusta päinvastoin ne auttavat lasten kykyä käsitellä tapahtunutta.

Lapsen trauman hoidossa on tärkeää, että työskennellään monialaisesti. Se ei riitä, että traumaa työstetään joissain toisessa paikassa ja lapsen arkiympäristö ei ole lainkaan tietoinen missä tilanteessa mennään. On ehdottoman tärkeää tehdä yhteistyötä ja arjen ihmisten tehdä kaikki mahdollinen siellä missä lapsi eniten aikaansa viettää. Ymmärtämällä lapsen kokemusta voimme jo paljon tehdä lapsen ja perheen hyväksi. Olemalla rehellisiä ja rohkeita käymään hyvin suoraakin keskustelua lapsen ja vanhempien kanssa tuemme trauman kokenutta lasta/perhettä toipumaan hyvin järkyttävästä tilanteesta.

Erilaisin toiminnallisin menetelmin on mahdollista tukea lapsen kykyä purkaa päivittäin kokemaansa ja näin helpottaa hänen oloaan. Leikissä aikuisen on mahdollisuus ottaa vastaan lapsen tuntemaa ja kokemaa. On hyvä pohtia erilaisia leikkivälineitä, jotka tukevat leikin mahdollistumista. Hyviä välineitä voivat olla mm. sairaalaleikki, nukkekoti, erilaiset eläin- ja ihmishahmot, piirrosvälineet, muovailuvaha, hiekka, vesi jne.

Omat kokemukset lasten traumatilanteista ovat moninaiset. Psykiatriassa työskentelyn aikana kohtasin useita seksuaalisesti väärinkäytettyjä lapsia ja heidän perheitään. Näiden tapausten tutkiminen ja hoitaminen oli hyvin erityislaatuista. Usein vanhempien kriisi, erityisesti niissä tilanteissa kun huolta pitävä aikuinen oli hyväksikäyttäjä, oli todella vakava. Tämä on hyvä huomioida, jos kasvattajan joutuu puuttumaan ja tekemään ilmoituksen poliisille ja muille viranomaisille tällaisesta epäilystä.

Mielenterveysseuran tehtävissä minulla oli mahdollisuus työskennellä sellaisten lasten kanssa, joilla toinen vanhempi oli tehnyt itsemurhan. Usein näissä tapauksissa jäljelle jäänyt vanhempi ei pystynyt käsittelemään tapahtunutta lapsen kanssa itse vaan halusi ulkopuolista apua.

Viime vuosina olen kohdannut kiintiöpakolaisina Suomeen tulleita perheitä, joilla on kokemuksia vakavista ja järkyttävistä leiriolosuhteista ja tietysti sodasta. Perheet saattavat olla todella traumatisoituneita ja näiden lasten auttaminen ja tukeminen saattaa olla hyvin haastavaa varhaiskasvatuksessa. Leireillä tapahtuneet pitkittyneet lapsen uhan olon kokemukset ja kuoleman pelot saattavat heijastua täällä Suomessa koko lapsiryhmään ja aiheuttaa mm. muiden lasten pahoinpitelyä, jatkuvaa ylivirittyneisyyttä ja ennakoimatonta uhkaava käytöstä. Kiinnipitoja ei voida käyttää, koska lapsen kokemukset ovat olleet leiriolosuhteissa juuri vapauden riistoja ja rajoittamisia. Vapauden rajaaminen on suora hyökkäys ja provosoi herkästi rajuihin raivo- ja ahdistuskohtauksiin.

Ainoa hyväksi havaittu keino on ollut jatkuva ja pitkäaikainen saman aikuisen vierihoito ja tiheät vanhempien/vanhemman keskustelut. Vanhemmille on kerrottava lapsen tilanteesta niin, että he ymmärtävät että kysymys ei ole huonosta käytöksestä (kuten vanhemmat usein ajattelevat) vaan lapsi tarvitsee lämmintä huolenpitoa omille kokemuksilleen, jotka nousevat uusissa olosuhteissa pintaan. Kasvattajan on tärkeä lisätä vanhemman ymmärrystä lapsen kokemasta. Toki se on vaikeaa, koska vanhemmat ovat itsekin usein hyvin traumatisoituneita.

Tällaisissa todella psyykettä kuormittavissa tilanteissa henkilökunta tarvitsee vahvaa tukea esimieheltään ja/tai työnohjauksesta ja monialaiselta työryhmältä. Näiden perheiden kanssa työntekijät työskentelevät voimiensa äärirajoilla ja päivittäiset purkukeskustelut helpottavat ja ovat välttämättömiä henkilökunnan jaksamisen kannalta. Traumaattiset tilanteet siirtyvät aina hyvin sanattomina ihmisten kehomuistiin ja siksi työntekijöistä huolehtiminen on ensiarvoisen tärkeää.